Pääosissa: Maureen O’Hara, Brian Keith, Steve Cochran
 
Pääosissa: Joel McCrean, Randolph Scott, Mariette Hartley
 
Pääosissa: William Holden, Robert Ryan, Ernest Borgnine

Onneksi meillä on Yle, jonka Kuukauden westernit ovat olleet lauantain vakio-ohjelmapaikalla vuosikymmenten ajan. Jossain välissä kokeiltiin viikoittaista western-iltaa, mutta se ei suurelle yleisölle toiminut. Nyt Yle on valinnut Sam Peckinpahin klassikot, joista käyn samalla kertaa läpi näkemäni elokuvat. Se neljäs (järjestyksessä kolmas) on 20.11. Majuri Dundee (1965).
 
Yellowleg (Brian Keith) lyöttäytyy yhteen hirttoköydestä pelastamansa Turkin (Chill Wills) ja tämän ystävän Billy Keplingerin (Steve Cochran) kanssa. Tarkoituksena on ryöstää pankki Gila Cityssä. Yellowlegillä on myös muut motiivit. Kaupungissa tapahtuu kuitenkin ryöstö ja sen yhteydessä Yellowleg ampuu vahingossa Kit Tildonin (Maureen O'Hara) pojan. Kit haluaa viedä pojan haudattavaksi Siringoon isänsä viereen. Yellowleg, Tuek ja Billy lähtevät auttamaan tätä matkalla apassimaiden läpi.

Preerian laki ei valitettavasti ole mikään klassikko, sillä tarinassa ei ole juuri minkäänlaista uskottavuutta. Katsojalle paljastetaan kaikki samalla kertaa. Esimerkki: Yellowleg ei paljasta päätään. Vaikken olekaan tunnettu älyllisistä lahjoistani, niin heti saattoi päätellä, että mies on todennäköisesti skalpeerattu (tai häpeilee kaljuuttaan, heh heh). Varmuuden vakuudeksi tämä todistetaan noin minuutin päästä. Ja skalpeeraaja ei ole intiaani, vaan hirrestä pelastamansa Turk, joka ei tietenkään muista tapahtuneesta mitään. No, tämä ei ole pahin uskottavuusongelma: kun Kitin poika saa surmansa, äiti ei vuodata kyyneltäkään. Joku voisi vedota, että nainen on shokissa ja havahtuu kyynelehtimään vasta siinä vaiheessa, kun ampuu intiaanin. Minuun se ei ainakaan uppoa. Ja kun lopuksi Kit rakastuu Yellowlegiin, niin olin pudota sohvalta. Kaiken kukkuraksi hyväksyntää haetaan miehen rujoudelle (arpi päässä) ja pojan kohtalo ja äidin suru unohtuu kokonaan. Elokuvan paras anti on hyvät näyttelijäntyöt, kuten kaikissa Peckinpahin elokuvissa. Maureen O’Haraa (yksi kauneimmista naisista lännen elokuvissa ikinä) lukuun ottamatta ovatkin minulle vähän tuntemattomampia.
 
Arvosana: **

deadly_companions-normal.jpg
 
Steve Judd (Joel McCrea) on palkattu viemään kultaa kaivoskylään. Tavattuaan entisen toverinsa Gil Westrumin (Randolph Scott) ja tämän nuoren apulaisen Heck Longtreen (Ron Starr), palkkaa hän heidät apureikseen. Gil ja Heck tosin ovat päättäneet varastaa kullan itselleen. Matkalla he tapaavat Elsa Knudsenin (Mariette Hartley), joka on mennyt kihloihin Billy Hammondin (James Drury) kanssa vastoin isänsä tahtoa. Kun he saapuvat kaivoskylään, jossa myös Billy veljineen työskentelee, valtaa Billyn mustasukkaisuus ja hänen väkivaltainen luonne paljastuu Elsalle. Steve, GIl, Heck ja Elsa pakenevat ja saavat peräänsä Hammondin veljekset.
 
Kaksi western-ikonia Joel McCrea ja Randolph Scott esittävät vanhenneita asesankareita tunteella. Peckinpahille tyypilliseen tapaan päähenkilöt ovat osin kovan onnen sotureita. Kun näyttelijöiden on annettu olla oman ikäisiä, niin homma toimii, aivan kuin Clint Eastwoodin Armottomassa (Unforgiven). Hahmot ovat elämässään nähneet niin paljon, että ovat jo ehtineet miettiä, mitä on tullut tehtyä ja tilinteon aika lähestyy, ennemmin tai myöhemmin. Tempoltaan elokuva on yhtä hidas kuin Preerian laki eikä toimintaakaan ole paljoa enempää. Tässä elokuvassa kuitenkin tarina toimii kuin rasvattu. Katsojalle tulee se tunne, ettei tämä tule hyvin päättymään, kun entiset kaverit ovatkin kohta vihamiehiä. Ja vihamiehiä tulee koko ajan lisää. Tarina ajautuu kohti epätoivoista loppuaan. Lopputaistelussa on hyvin paljon samaan kuin Hurjassa joukossa, jälkimmäisessä tosin potenssiin 10. Väsyneet asesankarit lähtevät vielä yhteen yritykseen, osoittaakseen miehuutensa. Tarinaa tukee hieno George Bassmanin musiikki, ja pääteema jää helposti päähän soimaan. Hyvä osoitus jälleen siitä, kuinka pieni on kaunista. Scott lopetti näyttelemisen tämän jälkeen, koska ei uskonut pystyvänsä enää vastaavaan suoritukseen.
 
Arvosana: ****

ride_the_high_country-normal.jpg
 
Pike Bishopin (William Holdenin) joukko aikoo ryöstää pankin. Deke Thornton (Robert Ryan), Bishopin entinen ystävä, on ”palkattu” ottamaan tämä kiinni ja hän väijyykin kaupungin katolla. Ryöstö epäonnistuu, vaikka joukko pääseekin karkuun. Saaliikseen he saavat vain prikkoja. Tietäessään takaa-ajajien olevan perässä, päättää joukko mennä Meksikoon ja myydä paikalliselle kenraalille aseita, jotka täytyy ensin varastaa. Varkaus onnistuu, mutta kun yksi joukosta jää kenraalin vangiksi, on joukon aika heittäytyä hurjaksi.
 
Jos kaksi ensimmäistä ovat pienimuotoisia ja hidastempoisia, niin tässä sitä ryminää riittää tavalla, jossa heikompaa hirvittää. Elokuva on väkivaltainen, mutta sitä ei ole toteutettu mitenkään ihannoivasti. On hidastettuja kohtauksia, joissa veri lentää ja kuvin näkee näyttelijöiden kasvoilta, mutta ei sitä voi mitenkään kauniina pitää. Ainakin minulle tuska välittyy niistä kohtauksista paremmin. Toki vastakkaista näkökulmaakin on ymmärrettävä. Viheltävien luotien tapaan tässäkin on vanhentuneista miehistä kyse: Holden, Ryan, Borgnine, Ben Johnson ovat veteraaninäyttelijöitä. Vanhentunut on myös länsi. On autoja ja revolverit ovat vaihtuneet moderniin käsiasemalliin. Mutta eivät vanhat miehet osaa muuttua. Ryanin hahmokin haikailee paluuta joukkoon, mutta kun kerran on jäänyt kiinni, niin jotenkin tekosiaan on yritettävä sovittaa. Epäinhimillisimmäksi osoittautuvat lain varjolla toimivat takaa-ajajat ja Meksikon valtaapitävät. Tunnontuskia poteva Pike löytää inhimillisyytensä. Asevarkautta seuraavan juhlinnan jälkeen on edessä henkinen krapula: tämäkö on elämän tarkoitus? Yksi joukosta on vankina. Taas on kunnia kyseessä. Ja tällä kertaa kaveria ei jätetä: edessä on siis jälleen kerran ”Vielä kerran, pojat” kohtaus, jossa ei hyvin tule käymään. Ja sitten sitä mennään. Paitsi että tällaista väkivaltaa ei ollut ennen nähty amerikkalaisissa westerneissä, aihe ylipäätään on tutumpi spagettiwesternin puolelta, sillä loppujen lopuksi tämä kuuluu ns. zapatawesterneihin, aivan kuten Don Siegelin Clint Eastwood länkkäri Kourallinen dynamiittia (Two Mules for sister Sara).
 
On helppo sanoa, että sekä Hurja joukko että Viheltävät luodit kuuluvat jokaisen itseään kunnioittavan western-fanin hyllyyn.
 
Arvosana: ****½

the_wild_bunch-normal.jpg