Pääosissa: George Hilton, Gilbert Roland, Edd Byrnes
 
Ohjaus: Enzo G. Castellari (1967) 98 min
 
The Stranger (George Hilton) on palkkionmetsästäjä, joka jahtaa Moneteroa (Gilbert Roland). Monetero ryöstää pankin kultarahakuljetuksen pankkimies Claytonin (Edd Byrnes) ja The Strangerin nenän alta ja katoaa. Yksi Moneteron miehistä pettää tämän ja piilottaa kullan. Tämä jää kuitenkin kiinni, samoin Monetero. Clayton yrittää löytää kullan kahtia jaetun medaljongin avulla, The Stranger puolestaan palkkion Moneterosta. Pankinjohtaja (Gérard Herter) epäilee Claytonin pelaavan kieroa peliä ja palkkaa The Strangerin etsimään myös kullan.
 
Tai näin voisi ainakin luulla. Tämän jälkeen elokuva onkin yhtä pettämistä ja kumppanuuden solmimista. Näinkin varhaiseksi spagettiwesterniksi elokuvassa on paljon koomisia ja ironisia hetkiä: heti alussa tapetaan Clint Eastwoodin hahmo ”Dollari-trilogiasta”, Franco Neron Django ja Lee Van Cleefiä muistuttava hahmo, mikä sai naurun pyrskähdyksiä aikaiseksi. Sitten taas nyrkkitappelut menevät slapstickin puolella, joka ei puolestaan huvita minua pätkääkään, kuten ei kohtaus, jossa Byrne pomppii kuin aropupu kevätruohikossa. Hill/Spencerin elokuvien sivuosanäyttelijä Riccardo Pizzuti saa siis kunnolla turpaansa tässäkin elokuvassa. The Stranger on hyvin veijarimainen ja vaikea on olla vertaamatta sitä George Hiltonin myöhempiin ”Halleluja-rooliin” ja ylipäätään Giuliano Carnimeon elokuvien roolihahmoihin. Hilton on parhaimmillaan todella ”cool” ja tässäkin hän peittoaa Byrnesin ja Rolandin mennen tullen.
                                                                                                   
Pidän suuresti Castellarin sotaseikkailusta ”Panssarijunalla helvettiin” (Quel maledetto treno blindato/Inglorious Bastards). Sen sijaan hänen westerneistä tuntuu puuttuvan se jokin. Eivät ne huonoja ole, mutta epätasaisuus elokuvan sisällä niitä vaivaa. Niin tätäkin. Alku ja loppu lähes mestarillista, kun taas keskiosa on vähän sitä sun tätä. Samaa voi sanoa Francesco De Masin musiikista. ”Panssarijunan” tasoista teema ei hänen westernmusiikista löydy. No, tokihan tätä elokuvaa pitää katsoa ainakin osittain kieli poskessa. Mutta se juuri vaivaakin: mieluummin joko puhdas koominen länkkäri tai vakavampi western. Tyylittelyn Castellari hallitsee. Silti lähtökohdista ja elokuvan upeasta startista huolimatta pieni pettymys, joka pienellä skarppauksella olisi hyvinkin voinut muodostua veijarimaisten spagettiwesternien kulmakiveksi, Sartanoiden, Sabatojen, Hallelujan sekä Cemeteryn rinnalle.
 
Arvosana: ***
 
any_gun_can_play-normal.jpg