Django – teloittajan paluu (Django 2: Il grande ritorno/Django Strikes Again)

 

Pääosissa: Franco Nero, Christopher Connelly, Donald Pleasence

 

Ohjaus: Nello Rossati (1987) 96 min

 

Veli Ignatius, joka on hylännyt oikean nimensä Djangon, (Franco Nero) on saanut väkivaltaisesta maailmasta kyllikseen ja on vetäytynyt luostarin rauhallisuuteen. Hänen entinen rakastettunsa saapuu ja kertoo, että on kuolemansairas. Hän pyytää Djangoa huolehtimaan heidän tyttärestään Marisolista. Rakastettu kuolee, Django menee tapaamaan tyttöä, joka on muiden tapaan viety "The Devil" Orlowsky (Christopher Connelly) nimisen sotilaan orjiksi. Django lähtee pelastamaan tyttöä, joutuu vangiksi, pakenee skotlantilaisen professori Gunnin (Donald Pleasence) avustamana ja palaa kostamaan.

 

Alussa olevaa johdantoa ei ilmeisesti löydy englanninkielisenä, ja kyseisessä painoksessa ei ollut myöskään tekstitystä kuin koreaksi, joten sen tarkoitus jäi pahasti hämärän peittoon. Olihan siinä kuitenkin spagettiwesternien kruunaamaton sivuosien kuningas William Berger. Kovasti italiaa höpistiin, ja minä olen tainnut olla pois juuri niiltä italian tunneilta, kun kyseisiä lauseita opeteltiin. Mutta en siltä tunnilta, jolla opeteltiin sana ”perché”. Niin, miksi tämäkin on täytynyt tehdä, ja mitä Franco Nero ja Donald Pleasence ovat olleet tekijöille velkaa. Elokuva on kuin Commandon ja Rambon risteytys, joka on vain siirretty vuosisataa aikaisemmaksi, mutta ei yllä lähellekään niiden tasoa. Kaikki käsille sattuvat esineet on tarkoitettu tappamista varten ja heittäähän Nero melkoisen one-linerin pistäessään palavan dynamiittipötkön pahiksen suuhun. Kun dynamiitti räjähtää, Django sanoo mukana olleille lapsille: ”Let’s go kids, smoking is bad for you.” Arskan suuhun lause sopisi hyvinkin, muttei oikein westerniin. Englantilainen dialogi on myös mongerrettu niin epäselvästi, että suomalainen voi olla hyvinkin ylpeä ääntämyksestään. Etenkin unkarilaisen ”Devilin” saksalaisaksentti on aivan järkyttävää. Hopeakaivokseen työskentelemään viedyt orjat kulkevat kuin zombiet (ja myös näyttävät niiltä) ja loppuhuipennus kelpaisi mielikuvana johonkin George A. Romero zombie-hurjasteluun. Demofilo Fidanin ”Django & Sartana” - leffojen ohella tämä sijoittuu kirkkaasti genren häntäpäähän.

 

 ”Django – kostaja” on Sergio Corbuccin vuonna 1966 ohjaama ja käsikirjoittama kulttielokuva, joka on innoittanut yli 30 epäviralliseen jatko-osaan. Osalla niistä ei ole mitään tekemistä Django – hahmon kanssa ja osalla taas on. Yhteinen piirre elokuvissa on poikkeuksetta se, että Djangon rakastetut kuolevat samaan tahtiin kuin Allman Brothers Bandin basistit ja se, että Django joutuu pieksettäväksi. Ainoa virallinen jatko-osa on tämä. Vähän ihmetyttää, miten Corbucci on juuri tämän hyväksynyt. Esim. ”Viva Django – teloittaja” hakkaa sen mennen tullen ja kovasti Neron oloinen Terence Hill tekee Djangona yhden tylyimmistä ja parhaista roolisuorituksistaan, ennen kuin siirtyi kepeämpiin elokuviin. ”Viva Djangosta” on myös lainattu kohtaus suoraan tähän elokuvaan. Siinä Django kaivaa haudasta esiin konekiväärin ja pistää ns. tuulemaan, ollen elokuvan paras kohtaus ja pelastaen sen vähän, mitä pelastettavissa on. Onhan Nero yhtä tyly kostaja kuin siinä alkuperäisessäkin, mutta valitettavasti se ei riitä alkuunsakaan, siihen korkeintaan, että puolikas tähti tulee lisää. Lopussa Django jää huutamaan tyttärelleen: ”I’ll be back, I’ll be back”. Nero itse on todennut haluavansa tehdä vielä yhden westernin. Ei se ainakaan tätä huonommaksi voisi jäädä.

 

Arvosana: *½

 

django_strikes_again-normal.jpg