Armoton ase/ Kello 15.10 lähtö Yumaan (3:10 to Yuma)

Pääosissa: Glenn Ford, Van Heflin, Richard Jaeckel (1957) Russell Crowe, Christian Bale, Ben Foster

Ohjaus: Delmer Daves (1957) 88 min ja James Mangold (2007) 122 min

Kuivuus vaivaa Bisbeen tienoota. Ben Waden (Glenn Ford/ Russell Crowe) joukko ryöstää postivaunun, joka kuljettaa kultaa/rahaa. Dan Evans (Van Heflin/ Christian Bale) todistaa tapauksen ja Wade vie tämän hevoset, jottei tämä pääse kertomaan ajoissa. Wade joukkoineen pakenee Bisbeehen ja harhauttaa paikallisen sheriffin takaa-ajamaan olemattomia miehiä. Lopulta Wade pidätetään kaupungissa. Evans tarvitsee 200 dollarin lainan saadakseen rahoituksen karjan veden saannille, mutta laina ei järjesty. Sen sijaan postivaunujen omistaja/rautatieyhtiön edustaja lupaa 200 dollaria, joka vie Waden Contention Cityn asemalta Yuman vankilaan lähtevään junaan.

Elokuvasta ei voi olla löytämättä yhtäläisyyksiä ”Sheriffiin”: määräaika, joka lähestyy henkilöistä riippuen liian nopeasti tai liian hitaasti sekä mikä saa sankarin pitämään kiinni velvollisuuksistaan, kun muut antavat periksi. Eli periamerikkalaisista arvoista on kyse. Mutta eräässä asiassa Yuma eroaa: kun ”Sheriffissä” pahat miehet olivat pahoja, niin Ben Wadella on myös herrasmiespuoli, kohtelias naisia kohtaan (ja naisetkin tuntevat vetoa tätä kohtaan, tietenkin) ja ymmärtää myös Evansin motiivit. Katsoja ei voi olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan. Kun Wade toteaa haluavansa myös perheen, ei sitä voi olla uskomatta. Wade kadehtii osin Evansin elämää ja päinvastoin, joten Evans on myös yhtä mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo: hän alkaa itsekin epäillä koko homman mielekkyyttä ja pohtii, voisiko luottaa Waden tarjoukseen, jotta päästäisi hänet menemään. Evansilla ei ole mitään henkilökohtaista Wadea kohtaan. Herääkin kysymys: onko kyse lopulta vain miehisestä ylpeydestä vai miehen velvollisuudesta, kun naiset eivät sitä tahdo ymmärtää. No, Grace Kelly sen lopulta ymmärsi ja näin käy myös Evansin vaimolle, jota esittää Leora Dana (1957) ja Gretchen Mol (2007). Elokuvien herkullisimmat kohtaukset ovat Waden ja Evansin odottelu hotellihuoneessa: Wade houkuttelee kuin paholainen Kristusta antamaan periksi. Kiusaus on kova, mutta periksi ei anneta.

Kun uusintaversioita tehdään, pitää pohtia tarkkaan onko sille tarvetta: monesti on nähty kuinka pahasti pieleen voi mennä, parhaimpana tai pahimpana esimerkkinä Psyko. Uusi versio on hyvin uskollinen alkuperäiselle, mutta henkilöhahmoja on syvennetty ja Christian Balen Dan Evans on jalkansa menettänyt sisällissodan veteraani, kun taas Van Heflinin Evansista ei kerrota muuta kuin, että on loistava ampuja. Uudessa versiossa on myös muutama kohtaus, joita ei vanhassa ole. Sinänsä mitään lisäarvoa lisätyt kohtaukset eivät tuo, lukuun ottamatta alkua, jossa käy ilmi, että Evans on kaltoin kohdeltu pienviljelijä lukuisine ongelmineen, kun taas vanhassa Evansin ongelmat ovat enemmän huonoa onnea. Toiminnan määrä on noussut, kuten arvata sopii: kaiken pitää olla suurempaa ja äänekkäämpää. Tämä ei tosin päde mm. Balen ja Crowen artikulointiin: siinä on kyllä kaksi Hollywoodin pahinta supisijaa. Välillä joutuu vääntämään nupit kaakkoon saadakseen edes jotain selvää puheesta. Balen ja Crowen välinen jännite ei myöskään ole aivan samaa luokkaa kuin Fordin ja Heflinin välillä. Odottelu hotellihuoneessa jää uudessa versiossa pienemmäksi mikä korvataan suuremmalla loppurymistelyllä. Loppuhuipennus ei oikein vakuuta Waden noustessa vapaaehtoisesti junaan, joskin uudessa on epätavallinen loppu amerikkalaiselle westernille sen hyvän kaverin kuollessa: 50-luvulla sellainen ei olisi tullut kysymykseenkään. Niin ikään häiritsevä tekijä on se, että Ben Wade, joka on kova karpaasi, jää turhan helposti kiinni, omaa tyhmyyttään, josta Waden omien sanojen mukaan on rangaistava. Pinnat uudelle versiolle siitä, että tämä asia otetaan puheeksi Waden joukossa.

Kelpo westerneistä on kyse kummankin version kohdalla ja mahdoton sanoa, että toinen olisi selkeästi parempi toista, mutta kallistun tällä hetkellä sen puolelle, että pieni on kaunista. Ja mustavalkoelokuvissa on yhä oma viehätyksensä.


Arvosana: ***½ (1957), *** (2007)



3-10_to_yuma_1950%27s-normal.jpg3-10_to_yuma_2000%27s-normal.jpg