maanantai, 22. elokuu 2016

Kuudes mies

Kuudes mies (Backlash)

 

Pääosissa: Richard Widmark, Donna Reed, John McIntire

 

Ohjaus: John Sturges (1956) 84 min

 

Jim Slater (Richard Widmark) etsii isänsä hautaa Gila Valleyn erämaasta, kun paikalle saapuu Karyl Orton (Donna Reed), joka puolestaan luulee Jimin etsivän kultaa. Kaksikko joutuu kiväärituleen. Jim luulee kiväärimiehen olevan Karylin kanssa kimpassa. Kun Jim saa lopulta ammuttua heitä väijyneen miehen, tämä paljastuu Silver Cityn apulaissheriffi Tom Welkeriksi (Regis Parton). Jim vie ruumiin Silver Cityyn. Paikallinen sheriffi Marson (Edward Platt) varoittaa kuolleen miehen veljistä. Myös Welker on ollut etsimässä kultaa. Paikalta oli löydetty viiden miehen ruumiit, joista kahta ei tunnistettu, ja Slater uskoo, että on olemassa myös kuudes mies, joka tietää, mitä hänen isälleen tapahtui. Welkerin veli oli yksi kuolleista ja Karylin mies yksi. Sekä Karyl että Jim alkavat epäillä, että nuo tunnistamattomat ruumiit ovat heidän omaisensa. Marson kertoo Jimille, että asiaa selvittänyt sotilas palvelee Tucsonissa. Jim ja Karyl lähtevät sinne, mutta löytävät kyseisen miehen, kersantti Laken (Barton MacLane) puolustamassa postiasemaa apassien hyökkäykseltä. Jim auttaa sotilaita pakenemaan paikalta, mutta Lake haavoittuu vakavasti. Hän kertoo kuitenkin löytäneensä hevosen, jossa oli Carsonin polttomerkki. Welkerin veljet ovat saapuneet Tucsoniin ja kuulevat Karylilta, että Jim on kuollut. Jim kuitenkin saapuu samaan saluunaan, jolloin veljet yrittävät tappaa hänet. Jim ampuu Jeffin (Robert J. Wilke), mutta Tony (Harry Morgan) haavoittaa Jimiä. Myös Tony haavoittuu ja jää vangiksi. Jim lähtee kohti Teksasia ja Carsonin tilaa ja saa Karylin peräänsä. Kun he saapuvat Carsonin (Roy Roberts) tilalle, he huomaavat valokuvan yksikätisestä sotilaasta. Toinen Gila Valleyn tunnistamattomista ruumiista oli yksikätinen. Jim ja Karyl tietävät nyt, että kuudes mies, petturi, on joko Jimin isä tai Karylin mies. Carson yrittää palkata Jimin apulaiseksi kahinaan Bonniwelliä vastaan. Jim ei suostu, ja kun hän saa tietää, että Jim Bonniwell (John McIntire) saapui aikanaan 60000 dollarin kanssa Teksasiin, hän lähtee etsimään tätä. Yksi Carsonin miehistä, Johnny Cool (William Campbell) on tosi asiassa Bonniwellin miehiä ja hän menee varoittamaan tätä Carsonin aikeista. Bonniwell järjestää kaupunkiin väijytyksen. Jim on vangittu, mutta Bonniwell vapauttaa hänet, kun tunnistaa tämän pojakseen. Jim yrittää tappaa isänsä, muttei pysty. Sen sijaan hän onnistuu yrityksessään varoittaa Carsonia. Isä ja poika ovat jälleen vastakkain, kunnes sivullinen ampuu Bonnewillen.

 

Frank Gruberin ”Fort Starvation” kääntyi melkoisen nopeasti elokuvaksi, kuten noihin aikoihin oli tapana. Ja erinomainen sovitus elokuva siitä onkin. Käsikirjoittaja Borden Chase, jonka ansioluettelosta löytyy merkittäviä elokuvia ”Punaisesta virrasta” alkaen, on hieman muuntanut alkuperäisteosta ja etenkin onnistunut sovittamaan naisroolin toimivaksi osaksi tarinaa. Tarinassa on mielenkiintoinen ”kuka-sen-teki -mysteeri” sekä psykologinen käänne, kun sankarimme joutuu taisteluun isäänsä vastaan, kun alkuasetelma heittää kerralla häränpyllyä. Ja tuo salaisuus pidetään aika hyvin piilossa: näin jälkeenpäin on tunnustettava se, että kun kummankin nimi on Jim, olisi sen pitänyt olla selvä vihje. Sivujuonet, joita päähenkilöt joutuvat matkallaan kokemaan, eivät myöskään tunnu turhilta. Romaanissa kuolleet viisi miestä puolustivat linnaketta intiaaneja vastaan, elokuvassa näiden viiden taustat eivät ole yhtä kunnialliset. Ja hyvä niin, sillä valitulla ratkaisulla saadaan tarinaan lisää tulkinnanvaraa. Hiukan mielikuvituksellisemmalla loppuratkaisulla elokuva heilahtaisi listallani monta pykälää ylös: hieman petyin, etteivät Jim ja Bonnewille tosissaan joutuneet kohtaamaan toisiaan. Widmark saa näyttää aseenkäsittelytaitojaan ja -nopeuttaan vain William Campbelliä vastaan.

 

Richard Widmark on hyvä valinta Jim Slaterin rooliin. Toinen hyvä vaihtoehto olisi voinut olla Alan Ladd, tai miksei myös Glenn Ford. Widmark on erinomainen näyttelemään tällaisia vähäeleisiä ja -ilmeisiä hahmoja, oli kyseessä sitten sankari tai konna, olematta kuitenkin puiseva. Ja ylitunteelliseen teatraalisuuteen hän ei sorru, vaikka tarinassa olisi ollut siihen oiva paikka kompastua. Hän onnistuu myös häivyttämään rajan sankarin ja konnan välillä, mikä tekee hahmosta automaattisesti mielenkiintoisemman, etenkin tässä genressä. Mitenkään sympaattisia hänen roolihahmot eivät yleensä ole. Jännää, että tosielämässä hän ei ollut sellainen laisinkaan, vaan vihasi väkivaltaa, kannatti asekontrollia, eli vaimonsa Jean Hazlewoodin kanssa tämän kuolemaan saakka jne. John McIntire on lännenelokuvien vakiokasvoja eikä petä juuri koskaan. Myös Donna Reed pysyy hyvin Widmarkin kyydissä, samoin Harry Morgan. Sen sijaan William Campbell on hieman turhan innokas nuoren kiihkopään roolissa.

 

Draaman ja toiminnan suhde on hyvässä balanssissa tässä Sturgesin elokuvassa eikä Widmarkin ja Reedin välille edes yritetä synnyttää imelää suhdetta. Jokainen voi päätellä, miten he loppuratkaisun jälkeen elämänsä viettävät.

 

Arvosana: ***½

 

Backlash.jpg

 

 

Saluunan ovet sulkeutuvat ainakin tällä erää tähän. Kiitos lukijoille.

tiistai, 16. elokuu 2016

Cimarron (1960)

Cimarron

 

Pääosissa: Glenn Ford, Maria Schell, Anne Baxter

 

Ohjaus: Anthony Mann (1960) 147 min

 

1889 Oklahoma jaetaan ilmaiseksi halukkaiden kesken, jolloin Yancey Cravat (Glenn Ford) lähtee etsimään itsellään maata yhdessä tuoreen vaimonsa Sabran (Maria Schell) kanssa. Yancey ottaa matkalta mukaansa ilman hevosta kulkevan Wyattin perheen. Oklahomaan on pyrkimässä myös lehtimies Sam Pegler (Robert Keith) vaimoineen (Aline MacMahon). Kun maan valloitus käynnistyy, kisasta tulee kohtalokas monelle: Sam kaataa vankkurinsa ja jää hevosten tallaamaksi; Bob Yountis (Charles McGraw), joka ei hyväksy intiaanien osallistumista kisaan, nappaa Ben Red Featherin (Eddie Little Sky) kiinni; Yancey, joka tietää tarkkaan, mihin on suuntaamassa, saa peräänsä entisen heilansa Dixie Leen (Anne Baxter), joka onnistuu huijaamaan Yanceyn haluaman maan itselleen... Yancey palaa takaisin ja päättää jatkaa kuolleen Samin työtä lehtimiehenä. Avukseen hän saa painokoneenkäyttäjän Jesse Rickeyn (Harry Morgan). Osagen kaupunki kasvaa vauhdilla, muttei ilman ongelmia: Yanceyn ystävän poika Cherokee Kid (Russ Tamblyn) on ajautunut pahoille poluille ja Bob hirttää Benin. Yancey ampuu Bobin ja tuo tämän vaimon Aritan (Dawn Little Sky ) ja lapsen luokseen asumaan. Tällä välin Sabra on synnyttänyt pojan, joka saa nimekseen Cimarron. Vuosien päästä Cherokee Kid saapuu kaupunkiin ryöstämään pankin. Kid miehineen pakenee kouluun ja Yancey yrittää saada heidät antautumaan. Wes Jennings (Vic Morrow) ottaa lapsen ihmiskilveksi, jolloin Kid puuttuu asiaan. Wes ampuu Kidin ja Yancey Wesin. Kun Benin tytärtä Rubya (Mickie Chouteau) ei huolita kouluun, Yancey alkaa miettiä osallistumista uuteen maanvalloituskilpailuun. Sabra ei halua lähteä ja heidän välinsä erkanevat. Tom Wyatt löytää mailtaan öljyä ja rikastuu, kun taas Sabra joutuu lainaamaan rahaa juutalaiskauppias Solilta (David Opatoshu), joka on salaa rakastunut Sabraan. Sabra saa tietää, että Dixiellä on jotain tietoa miehensä olinpaikasta. Dixie kertoo Yanceyn olevan Kuubassa. Kun Yancey palaa vuosien päästä takaisin, hän yrittää hyvittää poissaolonsa. Yancey ajautuu riitoihin Tomin kanssa, joka on ostanut oikeudet intiaanien mailta löydettyyn öljyyn. Tom vehkeilee niin, että Yancey saa kutsun kuvernööriksi. Sabra ilahtuu, mutta lopulta Yancey kieltäytyy tehtävästä, koska joutuisi tekemään vastapalveluksia Tomille ja muille ahneille liikemiehille. He eroavat jälleen ja Sabra jää yksin, sillä Cimarron karkaa Rubyn kanssa vihille. Tom ja Sol järjestävät yllätysjuhlat 25 vuotta täyttävän Oklahoma Wigwam (sanomalehti) kunniaksi. Cimarron on saapunut Rubyn ja lasten kanssa paikalle. Juhlat keskeytyvät, kun tulee tieto Maailmansodan syttymisestä. Yancey, joka on aavistellut Yhdysvaltojen joutuvan sotaan mukaan, on lähtenyt vapaaehtoisena rintamalle. Puoli vuotta myöhemmin Sabra saa tiedon, että Yancey on kuollut.

 

Anthony Mannin versio on järjestyksessään toinen elokuva Edna Ferberin romaanista, joka on kunnianosoitus niille rohkeille, jotka uhrasivat kaiken etsiessään parempaa elämää. Suositun romaanin ensimmäinen elokuvaversio valmistui 1931. Elokuvien tarinassa on joitakin eroavaisuuksia, jälkimmäisessä on enemmän intiaanikysymys esillä. Jotenkin vaan tuntuu, että Mann oli tässä vaiheessa kadottanut innostuksensa lännenelokuviin, sen verran hengettömältä ja pitkäveteiseltä elokuva tuntui. Paukut katoavat tuohon maanvalloituskisaan, joka onkin erittäin hienosti toteutettu eikä julmiltakaan ihmiskohtaloilta vältytä. Mannin seuraavat työt olivat vielä astetta ja pariakin kunnianhimoisempia: ”El Cid” ja ”Rooman valtakunnan tuho”, joita varten hän pääsi jo siis harjoittelemaan hieman peruswesterniä tai -film noiria suurempia kuvioita. Täytyy muistaa, että Mann aloitti myös ”Spartacuksen” kuvaukset, mutta tuottaja/näyttelijä Kirk Douglas korvasi hänet Stanley Kubrickilla. Ehkä tämä on vaikuttanut siihen, että elokuva vaikuttaa hiomattomalta. Tarinan kuljetuksessa on ongelmia, sillä vuodet vierivät välillä harppauksittain eikä sitä huomaa esittäjistä mitenkään. Suurin mielenkiinto karisee kuitenkin pääosakaksikon jatkuvan köydenvedon välillä: ensin ollaan sitä mieltä ja kohta toista mieltä. Ja tätä jatkuu elokuvan viimeiset puolitoista tuntia. Tarinan rasismikin on niin alleviivaavaa ja sormia heristelevää, ettei katsojalle vaan jää epäselväksi, ettei nyt niin saisi intiaaneja kohdalla. Samalla kun nämä pioneerit nostetaan jalustalle, niin unohdetaan, että keiltä ne uudisasukkaiden maat nyt oikein otettiinkaan! Positiivista toki, että elokuva on heidän osaltaan roolitettu alkuperäisväestöllä. Elokuvan tai romaaninkaan kohdalla ei voi olla vertaamatta sitä vielä suositumpaan, vaikkakin myöhäisempään sukukronikaan ”Tuulen viemää”. (Puhumattakaan Koskelan suvun vaiheista!) Myös ”Näin valloitettiin Villi länsi” keikkuu mielessä elokuvaa katsoessa, vaikkei ihan yhtä nimekästä näyttelijäkaartia ole Cimarronia varten kasattukaan. Yanceyn hahmo on saanut innoituksensa Texasin presidentti Sam Houstonin kuopuksesta Temple Lea Houstonista, mutta varsinaista totuudenperää tarinassa ei ole kuin Oklahoman asutuksen suhteen.

 

Näyttelijävalinnoissa on osittain menty pieleen. Anne Baxter sopii vampin rooliin. Sen sijaan Maria Schellin tulkinta ei oikein vakuuta ainakaan sen suhteen, miksi Yancey on valinnut Dixien sijaan Sabran. Schell jää harmaaksi Baxteriin verrattuna. Ennen kaikkea Glenn Fordin ja Baxterin välillä tuntuisi olevan jotain. Ford ei ole ihan parhaimmillaan tarinan saippuaoopperamaisen luonteen takia ja varsinkin aseenkäyttö jää hahmolta melko olemattomaksi, sillä sitä nyt voisi Fordilta hieman lännenelokuvassa odottaa. David Opatoshu jää sivuosista positiivisesti mieleen hyväntahtoisena kauppiaana ja myöhemmin pankkiirina, samoin juuri lainkaan hymyilevä Harry Morgan, mikä tekee hahmosta tavallaan myös hauskan. Tanssitaitoinen mutta muuten lahjaton Russ Tamblyn ylinäyttelee ja Charles McGraw esittää juuri sitä, mitä hänen näköinen mies aina näyttelee.

 

Arvostetun Anthony Mannin viimeiset elokuvat eivät olleet ”El Cidiä” lukuun ottamatta taloudellisia menestyksiä. ”Rooman valtakunnan tuhon” tappiot pakottivat tuottaja Samuel Bronstonin lopettamaan kaikki liiketoimintansa. Yleisö oli ilmeisesti saanut tarpeekseen mammuttituotannoista. Tekniikan osalta tällaisten elokuvien teko oli paitsi haastavaa ja kallista, niin myös hahmojen uskottavuuskin kärsi. Ja uskottavuutta tämmöiset epookit kuitenkin kaipaavat. Niinkin yksinkertaisen asian kuin maskeerauksen kehittyminen toi hahmoihin jo uskottavuutta, kun kolmikymppinen mies tai nainen pystyy uskottavasti esittämään vanhusta. Se paras versio aiheesta on tietenkin Lucky Luke ja "Ryntäys Oklahomaan". Ja elokuvan nimi Cimarron tarkoittaa ”villiä” tai ”vapaata sielua”. Onneksi joltain typerältä suomennokselta on sentään vältytty.

 

Arvosana: **

 

cimarron.jpg

tiistai, 9. elokuu 2016

Hän taisteli yksin

Hän taisteli yksin (Man with the Gun)

 

Pääosissa: Robert Mitchum, Jan Sterling, Karen Sharpe

 

Ohjaus: Richard Wilson (1955) 83 min

 

Kun kaupunkilaiset ovat saaneet tarpeekseen kaupungissa rehottavasta Dade Holmanin (Joe Barry) miesten harjoittamasta väki- ja mielivallasta, seppä Saul Atkinsin (Emile Meyer) johtama komitea palkkaa pahamaineisen asemies Clint Tollingerin (Robert Mitchum) puhdistamaan kaupungin. Saavuttuaan kaupunkiin, Clint huomaa, että siellä asuu myös hänen entinen heilansa Nelly Bain (Jan Sterling), joka johtaa tanssityttöjä tarjoavaa yritystä. Clint ottaa apulaissheriffin tehtävät ja määrää, ettei kaupungissa saa kantaa asetta. Ja jos joku rikkoo lakia, tämä saa kokea rangaistuksen raskaimman kautta. Tollingerin väkivaltaiset keinot saavat osan komiteasta epäilemään koko touhua. Kun Saulin tyttären Stellan (Karen Sharpe) sulhanen Jeff Castle (John Lupton) jää Holmin vangiksi, Tollinger vangitsee kaksi Holmanin miestä ja järjestää vaihtokaupat Jeffin vapauttamiseksi. Kaupunkiin saapunut salaperäinen viinakauppias Mr. Zender (James Westerfield) tutkii tarkoin Tollingerin rutiineja. Kun Nelly kertoo Tollingerille, että heidän yhteinen tyttärensä on kuollut, Tollinger menee tolaltaan ja polttaa Holmanin omistaman saluunan. Zender virittää hänelle ansan erään Nellyn työntekijän (Ann Wakefield) avustuksella. Nelly on saanut asiasta vihiä ja hän lähtee etsimään Tollingeriä. Tollinger aavistaa ansan itsekin ja ampuu Ed Pinchotin (Leo Gordon). Jeff on nähnyt Holmanin saapuvan paikalle ja hakee kiväärinsä. Holman ampuu Tollingerin ja Jeff Holmanin. Nelly saapuu haavoittuneen Tollingerin luo ja kaksikko päätyy jälleen yhteen.

 

Ihan viimeisen päälle ei ole käsikirjoittajat N.B. Stone Jr. Ja Richard Wilson (myös ohjaaja) osanneet hyödyntää Tollingerin hahmoa. Tai sitten ei vaan ole uskallus riittänyt viemään hahmoa vielä ristiriitaisempaan suuntaan: Tollingerin tapa hoitaa kaupungin puhdistus ei sitten lopulta herätäkään sen kummempaa parran pärinää ja Tollingeristä tulee miltei salonkikelpoinen mies, kun saa paheelliset tanssitytötkin pois toimestaan. Hieman köyhäksi ja heikosti toteutetuksi jää myös elokuvan loppuhuipennus eikä suomennoksen mukaisesti Tollinger taistele ihan yksin, sillä Jeff Castle yrittää taistella Holmania vastaan koko elokuvan ajan. Huipennukseksi saisikin jäädä Holmanin saluunan poltto ja siihen johtava tapahtuma, tieto tyttärensä kuolemasta, joka on suistaa Tollingerin lopullisesti raiteiltaan. Vaikkei kohtaus olekaan toteutettu yhtä vaikuttavasti kuin hieman vastaava ”Ranissa”, niin tuollaisen kohtauksen tunnelmaa on enää myöhemmissä elokuvan vaiheissa vaikea ylittää. Ja varsinkaan ”Ranissa”, jossa kohtaus on elokuvan ensimmäisellä puoliskolla, tässä sentään loppukolmanneksella.

 

Näyttelijöistä kukaan ei nouse erityisemmin esiin, ja etenkin kun Tollingerille ei löydy vastavoimaa, Mitchuminkin roolityö on flegmaattista. Ed Pinchotista leivotaan elämää suurempaa konnaa tämän ampumalla heti elokuvan aluksi pienen pojan koiran, mutta tämän jälkeen hän häviää kuvasta täysin, jääden helpoksi maalitauluksi Tollingerille. Claude Akins, joka käy kuolemassa elokuvassa saa roolistaan enemmän irti kuin Leo Gordon ja Holman jää myös pieneen rooliin. Saluunan omistajaa näyttelevä Ted de Corsia jää myös paremmin mieleen kuin Gordon tai Barry. John Lupton tekee ehkä parhaiten osansa, mutta Castlenkin rooli jää vaatimattomaksi. Koska Tollingerin ja Stellan välille tarkoitettua jännitettä ei ole kasvatettu, ei Jeffkään tunne Tollingeria suureksi uhkaksi miehisyydelleen. Angie Dickinson esiintyy yhtenä tanssityttönä.

 

Mielenkiintoisesta aihiosta jää yllättävän vähän mieleen. Tollingerin hyökkäys perustuslakia vastaan, eli oikeutta kantaa asetta, on yksi asia ja Tollingerin ja Nellyn realistinen suhde toinen, jonka vuoksi elokuva erottuu harmaasta massasta.

 

Arvosana: **½

 

man_with_the_gun.jpg

torstai, 28. heinäkuu 2016

Peloton mies

Peloton mies (Jubal)

 

Pääosissa: Glenn Ford, Ernest Borgnine, Rod Steiger

 

Ohjaus: Delmer Daves (1956) 97 min

 

Tilan omistaja Shep Horgan (Ernest Borgnine) löytää kotimatkallaan maastosta pahoin kylmettyneen miehen ja vie tämän tilalleen. Jubal Troop (Glenn Ford) saa ristiriitaisen vastaanoton: Shep haluaa tämän jäävän tilalle töihin; Shepin vaimo Mae (Valerie French) iskee silmänsä komeaan muukalaiseen ja tekee tämän myös selväksi Jubalille; tilan työläinen `Pinky´ Pinkum haluaa päästä miehestä eroon, koska tämä haisee lampaalle ja kokee miehen uhaksi itselleen. Jubal ottaa vastahakoisesti työn vastaan. Hän tekee työnsä niin tunnollisesti, että Shep ylentää hänet työnjohtajaksi. Pinky alkaa kapinoida häntä vastaan, ja kun tilan maille saapuu kohti luvattua maata suuntaava uskonnollinen matkakunta, Pinky uhkaa heitä muutaman Bar 8 -tilan työmiehen kanssa. Jubal antaa karavaanin jäädä tilan maille, kunnes seurueen sairastuneet ovat parantuneet ja Shep luottaa työnjohtajansa arvioon. Pinky väittää Jubalin olevat myötämielinen vain siksi, koska karavaanin mukana on nätti nainen, Naomi Hoktor (Felicia Farr). Jubal palkkaa ohikulkeneen Reb Haislippin (Charles Bronson) Shepin tilalle töihin. Karjanajon loppuhetkillä Mae saapuu tuomaan Shepille kirjettä karjayhdistykseltä. Koska lähistöllä liikkuu puumia, Shep määrä Jubalin, joka ei osallistu miesten korttipeliin, saattamaan Mae kotiin. Pinky näkee tilaisuutensa tulleen ja istuttaa Shepin päähän ajatuksen Maen ja Jubalin suhteesta. Shep ei halua uskoa asiaa, mutta lähtee tarkistamaan asiaa vain, jotta saisi lyödä Pinkyä kuonoon. Mae, joka haluaa pois onnettomasta avioliitosta, valehtelee miehelleen ja Shep lähtee kiväärin kanssa Jubalin perään. Hän löytää tämän saluunasta yhdessä Rebin kanssa. Jubal on aseeton, mutta Shep ampuu tästä huolimatta. Reb heittää pöydän kohti Shepiä ja revolverin Jubalille, joka ampuu Shepin. Tieto kiirii Pinkyn korviin ja tämä kasaa etsintäpartion Jubalin löytämiseksi. Sitä ennen hän pieksee Maen, jonka kanssa hän haluaisi ryhtyä pitämään Shepin tilaa. Reb vie Jubalin karavaanin joukkoon toipumaan. Jake Slavin (Robert Knapp), jolle Naomi on luvattu, ei halua miestä mukaan, mutta Naomin isä Sham (Basil Ruysdael) ottaa Jubalin vankkureihinsa ja jakaa porukan kahtia. Hän piiloutuu vankkureineen maastoon. Pinky arvelee Jubalin olevan heidän luonaan ja ryhtyy ratsaamaan karavaania, mutta kun miestä ei löydy, hän uskoo Jubalin olevan vankkureissa, joka on erkaantunut muista. Jake kavaltaa Shamin. Reb kuulee tämän ja palaa varoittamaan Jubalia, joka lähtee Shepin tilalle ja yrittää saada Maen kertomaan totuuden. Reb pelaa aikaa Pinkyn kanssa ja lähtee tämän kanssa Shepin tilalle. Puolikuollut Mae ehtii kertoa totuuden ja Jubal vapautuu epäilyksistä.

 

Peloton mies” on saanut innoitteensa ”Othellosta”, mitä en olisi tiennyt. Ilmankos juoni tuntuikin paremmin kirjoitetulta kuin westerneissä yleensä, siis naisroolien osalta. Ja oma osansa onnistumisessa on tulisesti flirttaileva Valerie French. Ohjaaja Delmer Daves ja käsikirjoittajat ovat tehneet Mae Horganista kohtalokkaan naisen, femme fatalen kuin parhaimmissa film noir -elokuvissa ikään. Tekijät ovat muuttaneet suosiolla ”Othellon” raskassoutuisimmat loppuhetket toisenlaisiksi, mikä pistää miettimään, että kuinka paljon yhteistä näillä teoksilla lopulta onkaan? Näin asia on kuitenkin selitetty: Shep Horgan = Othello, Mae Horgan = Desdemona, Pinky = Iago ja Jubal = Cassio. Hauska yhteensattuma löytyy myös siitä, että Konstantin Stanislavski esitti Othelloa ja Rod Steiger on kuulu metodinäyttelystään, joka taas pohjaa Stanislavskin systeemiin.

 

Metodinäytteleminen on toisille kirosana, mm. Alfred Hitchcockille, kun taas jotkut ylistävät tekniikkaa maasta taivaaseen. Aivan kuten muillakin elämän osa-alueilla, toiset tekevät asiat hyvin ja toiset huonosti. Erityisen ärsyttäväksi asian tekee se, jos eri koulukuntien näyttelijät, kuten nyt Glenn Fordin ja Rod Steigerin tapaiset näyttelijät, ovat samassa elokuvassa: toinen, eli Steiger pauhaa jokaisella solullaan, kun taas Ford esittää asian hillitymmin. Erityisesti minua on aina ärsyttänyt Steigerin tapa artikuloida. Minusta se ei kuulosta hänen normaalilta tavaltaan puhua, mutta muuten hän ei puhetyyliään juuri muuta, korkeintaan hakee jotain hahmon genetiikkaan liittyvää aksenttia. Joka tapauksessa se kuulostaa hyvin teennäiseltä eikä ”Peloton mies” tai edes ”Maahan, senkin ääliö” tee poikkeusta, Leone kun oli hyvin tarkka haluamastaan näyttelytyylistä. Fordiakin voisi tietysti syyttää muuntautumiskyvyttömyydestä, mutta hän vaikuttaa kuitenkin uskottavalta, varsinkin painiessaan omatuntonsa kanssa suhteessaan Maehen. Tiettyyn pisteeseen asti Mae pystyy ohjailemaan miehiä haluamallaan tavalla ja Valerie French, joka ei ehkä ole valkokankaan klassinen kaunotar, totta vie flirttailee siihen tyyliin, että siinä olisi miehellä kuin miehellä halujensa kanssa pidättelemistä. Frenchillä ja Farrilla on eroa kuin irlantilaisella ja thaimaalaisella viskillä. Jos eroa ei tunnista, niin voi, voi. Naomi Hoktorin rooli on jokseenkin turha ja samaa voisi sanoa rankasti ylinäyttelevän Charles Bronsonin (kyllä, ylinäyttelee ja pahasti!) Rebistä. Noah Beery Jr, joka näyttelee viulua soittavaa Shepin työmiestä, olisi voinut hoidella Rebin vaikutuksen elokuvaan ihan yhtä hyvin. Borgnine on Borgnine eikä Jack Elamkaan pääse suuresti esille Bar 8:n työmiehenä.

 

Tarina on taitavasti kirjoitettu ja päähahmojen taustoista kerrotaan ihan tarpeeksi. Daves on pääasiallisesti kuvannut ulkokuvat maastossa, ja todella komeissa maisemissa, mutta studiokuviakin on käytetty niissä kohtauksissa, missä (yllätys, yllätys) naiset ovat maastossa. Toimintaa on vähäistä, mutta Ford esittelee pariin otteeseen nopeaa asekättään. Juoni on turhan melodramaattinen henkilökohtaiseen makuuni, ja vaikka uskonnollisuus kuvataan turhankin puhtoisena asiana, niin uskoisin, että tämä elokuva saattaisi kiinnostaa myös kauniimpaa sukupuolta.

 

Arvosana: ***

 

jubal.jpg

torstai, 28. heinäkuu 2016

Wyatt Earp's Revenge

Wyatt Earp’s Revenge

 

Pääosissa: Val Kilmer, Shawn Roberts, Daniel Booko

 

Ohjaus: Michael Feifer (1958) 93 min

 

Conrad (David O'Donnell) saapuu haastattelemaan Wyatt Earpia (Val Kilmer) hotelliin ja haluaisi tietää, pitääkö legendan hänen saamastaan revolverista paikkansa. Legendan mukaan Earp (Shawn Roberts), Bat Masterson (Matt Dallas), Charlie Bassett (Scott Whyte) ja Bill Tilghman (Levi Fiehler) saivat lahjaksi Colt Buntline spesiaalit asetehtailijalta, kun nämä selvittivät Dora Handin (Diana DeGarmo) murhasta syytetyn Spike Kenedyn (Daniel Booko) tapauksen. Earp kertoo Conradille, miten oli ihastunut Doraan, kuten niin moni muukin mies. Spike oli aikeissa ampua Dodge Cityn sheriffin, mutta vatsavaivoihinsa apua hakemaan lähtenyt sheriffi oli antanut Doran yöpyä toimistollaan, joka kuolee naulasta kimmonneeseen luotiin. Earp saa mukaansa Bat Mastersonin ja apulaissheriffi Charlie Bassettin ja he hakevat intiaanien kasvattaman Bill Tilghmanin jäljittämään pakenevia Kenedyn veljeksiä. Spike ja Sam (Steven Grayhm) erkaantuvat ja Spike hakee yösuojaa läheiseltä tilalta ennen kuin yrittää päästä isänsä Mifflinin (Trace Adkins) tilalle. Lähtiessään pois, Spike ampuu tilan isännän Edin (Wes Brown). Nelikko saa kiinni Samin ja vievät haavoittuneen vankinsa luodin poistoon erään hammaslääkärin luo, uskoen samalla saavansa tietoja Spike pakoreitistä. Hammaslääkäri, joka paljastuu Doc Hollidayksi (Wilson Bethel) vetää luodin pois tavalla, joka saa Samin laulamaan kuin kanarialinnun. Kun Samia ei syytetä rikoksesta, hän pääsee vapaaksi ja palaa isänsä tilalle. Mifflin lupaa suojella poikiaan viimeiseen saakka, mutta kun Earp porukoineen saapuu, Mifflin luovuttaa. Bat ja Spike haavoittavat toisiaan, mutta juuri kun Spike on antamassa tappavaa laukausta, Earp saapuu paikalle ja ampuu Spiken. Spike kuolee myöhemmin vammoihinsa ja nelikko palkitaan Buntlinen spesiaaleilla, koska asetehtailija oli myös Doran pauloissa. Kuultuaan tarinan Conrad paljastuu murhatun Edin pojaksi (Mason Cook), jolle Earp lopulta luovuttaa spesiaalirevolverinsa.

 

Kauas on tullut siitä, kun Val Kilmer esiintyi laadukkaissa, tai ainakin viihdyttävissä elokuvissa. ”Ritari Ässän” K.I.T.T:n äänirooli ja ”Wyatt Earp’s Revenge” tuskin ovat töitä, joista hän haluaisi itsensä muistettavan. No, ehkä jossain vaiheessa Quentin Tarantino nostaa hänetkin takaisin valokeilaan, kuten on tehnyt John Travoltan ja monen muun kohdalla. Ja kiitokset niistä QT:lle. ”Wyatt Earp’s Revenge” liippaa läheltä Val Kilmeriä, sillä hän esitti ”Tombstonessa” John ´Doc´ Hollidaytä. Elokuvan suurin ansio on siinä, ettei tarina liity millään tavalla Ike Clantonin kanssa käytyihin taisteluihin, sillä niitä on valmistettu sekä hyviä että huonoja koko elokuvahistorian ajan. Siihenpä ne ansiot sitten jäävätkin. Tarina on tosi, mutta käsikirjoittajat ovat ottaneet melkoisia vapauksia ja se suotakoon, sillä Spiken kuolema vuosia myöhemmin ei olisi ollut niin tarinaan sidottu kuin mihin nyt on päädytty. Tiettävästi Dora Handin ja Wyatt Earpin välillä ei myöskään ollut minkäänlaista sutinaa ja Spike taisi oikeasti haluta tappaa sheriffin, koska oli myös ihastunut Doraan. Valitettavan huonosti tämä osa historiaa on dokumentoitu. Käsikirjoituksessa on paljon epäloogisuutta, joista älyttömin on Spiken tapa antaa ampumille uhreille mahdollisuus säilyä hengissä: hän ottaa muutaman luodin pois ja käskee uhrin valita luvun yhden ja kymmenen väliltä, jonka jälkeen hän pyöräyttää rullaa niin monta kertaa ja ampuu. Tämä on käsikirjoittajista varmaan tuntenut tosi ”coolilta” ajatukselta, vähän kuin ”Vain muutaman dollarin tähden” taskukello, mutta kun se tuodaan lopputaistelussa, jossa Spike on yksin neljää vastaan, niin ratkaistu on järjetön. Isä Mafflin lupaa taistella poikiensa puolesta, mutta kun Earp veikkoineen ilmestyy pyssyt paukkuen paikalle, Mafflin heittää kiväärinsä saman tien maahan. Jos kyseessä olisi ollut komedia, niin olisin jopa nauranut, mutta nyt tapaus aiheutti vain myötähäpeää.

 

Roolituksessa on menty yhtä pahasti metsään. Näyttelijät ovat kyllä koko lailla esittämiensä hahmojen ikäisiä, mutta kansikuvapojat eivät näytä yhtään sillä tavalla miehekkäiltä miehiltä, joita westerneissä pitäisi olla. Kun nykyään on kaiken tiedon avulla niin paljon helpommat mahdollisuudet tehdä realistista elokuvaa kuin vaikkapa 50-luvulla, niin miksi sitä ei sitten tehdä? Bat Mastersonia esittävän Matt Dallasinkin kasvoja peittää koko jahdin aikana mediaseksikäs parransänki. Muutenkin eleet ja dialogi ovat tällä nuoremmalla kaartilla hyvin 2000-luvulta ja kaupunkilaisilta näyttäviä ja kuulostavia. Doc Holliday kuvataan lähes täytenä mielipuolena ja Val Kilmeriä ei kiinnosta asia pätkääkään. Ja miksi kiinnostaisikaan, kun kyseessä on kaikin puolin niin into- ja kunnianhimoton videoelokuva, jossa aseetkin kuulostavat hernepyssyiltä. Roolihahmot ovat masentavan latteita, heidän taustoistaan ei kerrota mitään, ja vaikka Diana DeGarmo on näyttävän näköinen nainen, ei hän siltikään näytä siltä, johon koko Itä- ja Keski-Amerikka ihastuisi. Roolinsa tämä Idols-kakkonen on todennäköisesti saanut juuri laulutaitojensa avulla, joita elokuvassa myös kuullaan.

 

Arvosana: *½

 

wyatt_earp%27s_revenge.jpg